Psykopatia-käsitteen määrittelyä

Psykopatiaa ei ole virallisesti tunnustettu persoonallisuuden häiriöksi, DSM-IV-TR käyttää psykopatiasta termiä ”antisosiaalinen persoonallisuus häiriö” ADP (Gross, 2010; Repo-Tiihonen, 2007; Raine, 2013). Vaikkei psykopatiaa ole virallisesti tunnustettu persoonallisuuden häiriöksi, sillä on pitkä historia kliinisen psykologian ja psykiatrian piirissä.  Psykopaattien luonteenpiirteitä on tutkittu useiden vuosikymmenien ajan. Psykopatiassa yhdistyvät narsistinen ja epäsosiaalinen persoonallisuus. Psykopaatti on hyväksikäyttävä, pinnallinen, manipulatiivinen, itsekeskeinen, mielistelevä ja valehteleva (Raine 2013; Repo-Tiihonen, 2007; Hare, 2006). Psykopaatit sijoittuvat antisosiaalisen käyttäytymisen äärilaitaan, missä karkeimpia ilmenemismuotoja ovat toistuvat raa’at rikokset ja lievempiä toistuva valehtelu. Psykopaateilla ei ole omaatuntoa, ainoastaan vain abstrakti käsitys oikeasta ja väärästä. Psykopaatti ei tunne tekevänsä väärin eikä tunne aitoa syyllisyyttä. Ja vaikka he tietävät tekevänsä väärin, eivät he koe sitä tunnetasolla. He ovat tunnekylmiä ja heiltä puuttuu empatian eli myötäelämiskyky. Lisäksi psykopaatilta puuttuu vastuunoton kaikinpuolinen puuttuminen. Psykopaateilla on ilmiömäinen tapa luoda sellainen käsitys, että hän on se uhri, joka ei ole syyllistynyt mihinkään. He oikeuttavat tekonsa usein ulkopuolisin syin (Raine, 2013; Repo-Tiihonen, 2007; Theodorakes, 2013; Häkkänen-Nyholm, 2009).

Yksi psykopatian johtavista tutkijoista on Robert Hare (ks. Haren piirrelista http://www.minddisorders.com/Flu-Inv/Hare-Psychopathy-Checklist.html.). Hare kehitti PCL-menetelmän (psyhopathy checklist), joka koostuu kahdesta erillisestä, mutta toistensa kanssa korreloivista tekijöistä (faktoreista), asteikolla voi arvioida yksilön psykopaattisuuden astetta. Faktori 1 kuvaa itsekästä, tunteetonta ja armottomasti muiden hyväksikäyttäjää ja faktori 2 kuvaa kroonisesti epävakaata, epäsosiaalista ja sosiaalisesti poikkeavaa elämäntapaa. Absoluuttista psykopaattisuuden rajaa ei ole, mutta viitteellisenä raja-arvona yleisesti pidetään jos henkilö saa vähintään 30 pistettä 40 maksimipisteestä (Hare, 2003; Repo-Tiihonen, 2007; Theodorakes, 2013). PCL-R on osoittautunut erittäin luotettavaksi ja hyödylliseksi riskinarvioinnissa. Tutkimusten mukaan pätevästi käytetty PCL auttaa myös arvioimaan tulevaa rikoskäyttäytymistä oikein (Gross, 2010, Repo-Tiihonen, 2007).

Kriminaalinen psykopatia ja syyntakeettomuus

Kriminaaliseksi psykopatiaksi nimitetään psykopaatin syyllistymistä varsinaisiin rikollisiin tekoihin. Psykopaatille on ominaista oikeuttaa tekonsa usein ulkopuolisin syin. Häkkänen-Nyholmin (2009) mukaan 58% haastelluista psykopatiakriteerin omaavista vangeista oli sitä mieltä, että yhteiskunta ajoi heidät tekemään rikoksen, josta heidät tuomittiin, lisäksi lähes puolet haastatelluista koki, ettei heitä olisi pitänyt rangaista.

Psykopatia ei yleensä alenna rikoksentekijän syyntakeisuutta. Syyntakeisuuden määrittämiseksi tarkastellaan kykyä ymmärtää tekojensa merkityksiä ja seuraamuksia. Psykopaatti yleensä tietää tehneensä väärin, vaikkei koe sitä tunnetasolla. Oikeuspsykiatrisen tutkimuksen kannalta on oleellista pystyä määrittämään sairaudelle ominaiset tilat, niiden vaikutus ymmärryskykyyn ja käyttäytymisen säätelyyn (Theodorakes, 2013; Raine, 2013; Repo-Tiihonen, 2007).

Mikä aiheuttaa ADP:tä?

Psykopatia näyttäisi koostuvan sosiaalisen ympäristön ja biologisten taipumusten välisestä monimuotoisesta vuorovaikutuksesta. Erityisesti sosiaalinen ympäristö vaikuttaa faktoriin 2 (ks. yllä Haren psychopathy checklist), kun faktori 1 ei liity sosiaaliseen ympäristöön. Tämä viittaisi siihen, että biologinen taipumus määrittää yksilön mahdolliset emotionaaliset ongelmat. Tulee kuitenkin huomioida, että nämä emotionaaliset tekijät ovat vain riskitekijöitä, tarpeeksi kielteinen sosiaalinen ympäristö tarjoaa myös tarvittavat edellytykset häiriön kehittämiseksi. Lisäksi vanhempien epäsosiaalinen asenne, epäjohdonmukainen kuri, ruumiillinen kuritus, rikkinäinen koti, ja ero vanhemmistaan ovat kaikki tekijöitä, jotka ennustavat korkeita APD tuloksia murrosiässä (Gross, 2010). Lisäksi Söderströmin ym. (2004) mukaan psykopatian käytösoireiden ja tunne-elämän poikkeavuuksien on havaittu liittyvän lapsuusiän ADHD:hen, käytöshäiriöön ja autistisuuteen, ja nämä puolestaan liittyvät aikuisiän väkivaltakäyttäytymiseen.

Aivot, Autonominen hermosto ja ADP

Proessori Raineen (2013) mukaan psykopaattien aivot ovat erilaiset kuin ei psykopaateilla. Muun muassa heidän mantelitumakkeensa on 18 % pienempi. Mantelitumakkeella on keskeinen rooli tunteiden käsittelyssä. Psykopaatin mantelitumake hädin tuskin aktivoituu moraalisesti haastavissa asioissa, verrattuna ei psykopaattiin. Lisäksi psykopaateilla näyttäisi olevan puutteelliset vasteet limbisessä järjestelmässä, joka toimii tunteiden säätelijänä ja vähäistä aktivoitumista aivojen etuotsalohkossa ärsykkeisiin, jotka tavallisesti herättävät pelkoa (Gross, 2010; Repo-Tiihonen, 2007). Myös muilla aivojen alueilla, jotka ovat keskeisiä käyttäytymisen ja sen seurauksien arvioinnissa huomattiin eroavaisuuksia.

Hieman poikkeavan aivotoiminnon lisäksi psykopaateilla on havaittu autonomisen hermoston poikkeavuutta. Psykopaateilta puuttuu muun muassa ”startle blink” säikähdysräpäytys, epämiellyttävien kuvien katselu aikana. Kuvien esittäminen ei aiheuta psykopaateille lineaarista muutosta. Tämän ilmiön puuttuminen kuvastaa emotionaalisen ärsykkeen epänormaalia prosessointia (Gross, 2010,  Repo-Tiihonen siteeraa Patrick ym. 1993). Autonomisen hermoston vahva responsiivisuus näyttäisi suojaavan rikollisuudelta kun taas psykopaateilla responsiivisuus on heikohkoa (Raine ym., 1995).

Esiintyvyys

Psykopaatit muodostavat noin 1-2% kokonaisväestöstä. Psykopatian on huomattu olevan yleisempää johtavassa asemassa olevien henkilöiden keskuudessa (jopa 4% toimitusjohtajina toimivista henkilöistä täyttää psykopatian kriteerit). Psykopaatit haluavat valtaa. Raine (2013) pitää mahdollisena, että osa Yhdysvaltojen presidenteistä ovat olleet psykopaatteja tai ainakin rajatapauksia. Itseasiassa poliitikoilla ja muilla uramenestyjillä on paljon samoja ominaisuuksia kuin rikollisilla psykopaateilla (Häkkänen-Nyholm, 2009).

Vankiaineistossa noin 15-25% vangeista täyttää psykopatian kriteerit ja 50-75% vangeista ADP:n antisosiaalisen personaalisuushäiriön kriteerit. Vakavista rikoksista yli 50% on psykopaattien tekemiä, henkirikoksen tekijöistä 30%, sarjamurhaajista 90%. Lisäksi talousrikostuomiota suorittavilla vangeilla on usein psykopatiaa, psykopaattisimmat talousrikostuomiosta istuvat vangit oli useimmin tuomittu petoksista, väärennyksistä, kavalluksista, kirjanpitorikoksista ja velallisen eppärehellisyydestä (Hare, 1999, 2008; Repo-Tiihonen, 2007; Häkkänen-Nyholm, 2009). Tilastollisesti psykopaatit ja sarjamurhaajat ovat lähes aina miehiä (Raine, 2013). 

Psykopatia ja rikosten ennustaminen /uusinta

Psykopatia on keskeinen riskitekijä arvioitaessa väkivaltarikoksiin syyllistyneiden alttiutta rikosten uusimiseen, erityisesti miehillä. Psykopaatti vangit tekevät enemmän vakavia väkivaltarikoksia kuin ei-psykopaattiset (Woodworth & Porter, 2002; Repo-Tiihonen, 2007; Hare, 2006). Lisäksi he tekevät harkittuja rikoksia enemmän kuin impulsiivisia. He myös uusivat rikoksen muita vankeja todennäköisemmin vankilasta vapauduttuaan (Woodworth & Porter, 2002).

Korkeita pistemääriä PCL testissä saaneista vangeista 80 prosenttia rikkoivat ehtoja/uusivat rikoksen kolmen vuoden kuluessa vapautumisestaan verrattuna ei-psykopaattisiin vankeihin, joista 25 prosenttia rikkoivat ehtoja/uusivat rikoksen. Hemphill et al. (1998) todettiin (mainittu Gross, 2010), että psykopaattinen rikoksentekijä uusii kolme kertaa todennäköisemmin rikoksen ja väkivaltarikokseen syyllistynyt neljä kertaa todennäköisemmin vuoden kuluessa verrattuna ei psykopaattisiin (Gross, 2010)

Repo-Tiihosen (2007) mukaan psykopatiamittaria tulisi käyttää apuvälineenä psykiatristen potilaiden hoidon suunnittelussa ja vankien vaarallisuuden arvioinnissa.

Hoito

Psykopatiaan ei tunneta parantavaa hoitoa. Lähestulkoon kaikkia psykiatrisen hoidon menetelmiä on kokeiltu tuloksetta. Psykopatian hoito on käytännössä katsottuna mahdotonta, koska rangaistuksista oppiminen on kehnoa, mikä näkyy rikosten uusintana. Lisäksi psykopaatti ei tunne tarvetta muuttaa käyttäytymistään eikä hänellä ole syyllisyydentunnetta (Hare, 1999; Repo-Tiihonen, 2007).

Yhteenvetoa

Psykopatia näyttäisi olevan sekä perinnöllisten tekijöiden että ympäristösuhteiden määräämä häiriö, jolle on ominaista sekä aivojen rakenteelliset ja toiminnalliset poikkeavuudet että autonomisen hermoston toiminnan poikkeavuudet. Tilastollisesti kokonaisväestössä psykopaatteja on 1-2 % ja vanki-aineistossa 15-25 %, mutta vakavista rikoksista jo yli 50% on psykopaattien tekemiä.

Psykopatia on hankala ilmiö ja erityisesti sen määritteleminen aiheuttaa huomattavan dilemman. Psykopatian mieltäminen pahuudeksi antaisi viranomaisille oikeuden rangaista, mutta kuten yllä todettiin, rangaistuksista oppiminen ei psykopaatilta onnistu. Jos taas määrittelemme psykopatian sairaudeksi, edellytyksenä on hoitomahdollisuuksien selvittäminen, mutta tämä ei ole käytännössä mahdollista, koska psykopatiaan ei tunneta parantavaa hoitoa. Asetelma on todella vaikea. Aika näyttää löytyykö tähän ongelmaan ratkaisua. Hyvä kuitenkin on muistaa, että psykopatia ei välttämättä tee ihmisestä rikollista, eivätkä kaikki rikolliset ole psykopaatteja.

Avainsanat: psykopaatti, psykopatia, Kriminaalinen psykopatia, antisosiaalinen persoonallisuus häiriö (ADP), syyntakeettomuus, psychopathy checklist (PCL)

Lähteet:

Gross, R. (2010). Psychology: the Science of Mind and Behaviour. Sixth Edition. London: Hodder Education.

Hare, R.D. (1999). Without conscience: The disturbing world of the psychopaths among us. New York: Guilford press.

hare, R.D. (2003). The Hare Psychopathy Checklist –Revised. 2nd edition. Toronto, ON, Canada: Multi health Systems.

Hare, R.D. (2006). psychopathy: A clinical and forensic overview. Pschiatric Clinics of North America, 29(3), 709-724. Haettu: http://www.psych.theclinics.com/article/S0193-953X(06)00050-5/abstract

Häkkänen-Nyholm Häkkänen-Nyholm, Helinä (2009). Psykopatia. Edita Publishing.

Raine A. & Lencz T. & Scerbo A. (1995): Antisocial personality: Neuroimaging, neuropsychology, neurochemistry,andpsychophysiology. In:RateyJH, editor. Neuropsychiatry of Behavior Disorders.Oxford:Blackwell,50–78.

Raine (2013). The Anatomy of Violence. Pantheon.

Repo-Tiihonen, E (2007). Psykopatia. 2369Duodecim;123:2369–74. Haettu: http://www.google.com/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=2&ved=0CCUQFjAB&url=http%3A%2F%2Fwww.terveyskirjasto.fi%2Fxmedia%2Fduo%2Fduo96809.pdf&ei=nQjFU6vXDPT44QTHpIH4Dw&usg=AFQjCNFTi39s0uP12_5JjAZ8ppikrvdx0g&sig2=vtcQyNt9_yRBx6JDlolgzg

Söderstrom, H,, Sjodin, aK, Carlstedt, A., Forsman A. (2004). Adult psychopathic personality with childhood-onset hyperactivity and conduct disorder: a central problem constellation in forensic psychiatry. Psychiatry Res;121:271–80.

Theodorakes, N. (2013). Psychopathy and its relationship to criminal behavior. Haettu:

http://dx.doi.org/10.14296/islr.v1i1.1705

Woodworth, M. & Porter, S. (2002). Journal of Abnormal Psychology. American Psychological Association, Inc. 2002, Vol. 111, No. 3, 436–445. Haettu: http://www.google.ch/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=1&ved=0CB0QFjAA&url=http%3A%2F%2Fwww.antoniocasella.eu%2Farchipsy%2FWoodworth_2002.pdf&ei=bSwpVJyGFcWS7AbjioHABg&usg=AFQjCNHNAqXUGoafUDJbzrjaYaChQPENgw