Pahoinvointi tuntuu olevan näinä päivänä yksi käytetyimmistä sanoista. Jo kyseisen sanan googlettaminen tuottaa 496 000 osumaa 0.18 sekunnissa. Kasvava sosiaalinen pahoinvointi on yksi nyky-yhteiskuntamme keskeisistä ongelmista. Pahoinvointi on myös usein liitetty rikollisuuteen, sen syntyyn ja kasvuun (Adler & Mueller & Lauferin, 2006).

Vuosikymmenten ajan on käyty akateemista vuoropuhelua rikollisuudesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Ja tämä keskustelu on edelleen käynnissä. Tutkimukset tarjoavat erilaisia keskenään ​​kilpailevia näkökulmia ja ajattelutapoja rikollisuudesta. Selitykset rikolliselle käyttäytymiselle tuntuu olevan kuin päättymätön tarina, jossa kaikilla on jotakin sanottavaa, mutta kenelläkään ei ole esittää lopullista totuutta asiasta. Mutta yksi asia on varma: rikollisuuden syitä on vaikea ennustaa. Kriminologisissa tutkimuksissa syy-yhteys nähdään enemmänkin todennäköisenä kuin absoluuttisena syynä. Yksinkertaisesti sanottuna, suora syy-yhteys puuttuu, tilastollinen yhteys tiettyjen tekijöiden välillä, ei tarjoa takeita siitä, että jotkut tietyt tekijät aiheuttaisivat rikollisuutta, vaikkakin vaihtoehtoiset selitykset ovat kontrolloitu ja muut selitykset ovat poisuljettu (Weatherburn, 2001; Cohen, 1981; McLaughin & Muncie , 2006).  Mikään yksittäinen tekijä ei voi yksin selittää rikollisuutta eikä siihen liityviä syitä (Weatherburn , 2001; Stout & Yates & Williams, 2008). Siksi rikollisuus ja rikollisuuden syyt on monimutkainen aihe tutkia. Yksinkertaisia vastauksia rikollisuuden syihin ei löydy.

Tarkastelen tässä blogikirjoituksessani rikollisuuden syitä kahden hyvin vastakkaisen kriminologia teorian positivismin ja klassismin kautta. Kun positivistit kieltävät klassismin ajatuksen siitä, että ihmiset ovat itseohjautuvia, klassistit ovat eri mieltä positivistien teoriasta "synnynäinen rikollinen“. Lisäksi kyseisten teorioiden lähestymistavat rikollisuuden määritelmään ja rikollisuuden syihin eroavat toisistaan.

Positivismi

Positivistisen kriminologian ajatus perustuu rikollisuuden tieteelliseen ymmärtämiseen. Positivisteille rikollisuutta ja rikollista käyttäytymistä voidaan tutkia tieteellisin keinoin. Positivistinen kriminologia näkee rikollisuuden useimmiten yksilön ominaisuuksiin sidottuna. Koska rikollisuuden syyt nähdään yksilötasolla, myös ratkaisuja haetaan yksilötasolta. Positivisteille yksilön käyttäytyminen on biologisten, psykologisten ja sosiaalisten tekijöiden tuote. Positivistinen kriminologia yrittää havainnollistaa rikollisuuden luonteen, miksi rikoksia tehdään ja mitkä ovat motivationaaliset tekijät rikosten taustalla. Se pyrkii rajoittumaan välittömiin havaintoihin käyttämällä empiiristä tutkimusta ja kiinnittämällä huomionsa todennäköisyyksiin. (White & Haines, 2004; Eysenck, 1952.) Positivistien mukaan, jos rikollisuus on ymmärretty ja estetty niin yhteiskuntakin toimii sujuvasti. Positivismin huolenpito rikoksentekijän parantamisesta ja eheyttämisestä on humanitaarista (Jacobs, 2011; Cohen, 1981).

Biologinen positivismi: Rikollinen käyttäytyminen nähdään biologisena poikkeavuutena; toiset ovat alttiimpia rikolliselle käyttäytymiselle kuin toiset. Nämä tekijät ovat ennalta määrättyjä ja kontrolloimattomia, mikä ajaa yksilön osaksi rikollista käyttäytymistä. Ihmiset ovat pakotettu tekemään rikoksia ja rikolliset poikkeavat meistä muista. Rikollinen käyttäytyminen ei ole yksilön oma valinta tai tehtyjen valintojen summa vaan johtuu pikemminkin olosuhteiden pakosta (Jacobs, 2011; Weatherbum, 2001; Cohen, 1981; White & Haines, 2004; Tierney, 2010). Lombroso on biologisen positivismin keskeinen henkilö. Hän painotti rikollisen biologisia ja geneettisiä ominaisuuksia, joiden avulla pyrki määrittämään mikä rikollisista teki erilaisia verrattuna meihin muihin. Lombroso yritti erotella erilaisia rikollisuuden tyyppejä, jotka perustuivat rotuun ja biologiseen eroavaisuuteen. Hänen mukaansa löytyy “sisäsyntyinen rikollisuus” rikollisissa. Tämän lisäksi, rikolliset poikkesivat fyysisesti, ei rikollisista. Lombrosolle rikolliset taipumukset ovat perittyjä ja vaikutusvallan ulottumattomissa, rikos on seurausta henkilön ominaispiirteestä. Myöhemmin muut kriminologit ovat suhtautuneet arvostelevasti Lombrosion tutkimusmetodeihin, mutta Lombrosio on onnistunut luomaan perustan kriminologialle, vaikkakin termi “syntynyt rikollinen” tuntuu melko yksinkertaiselta monella tasolla. (Jacobs, 2011; Weatherbum, 2001; Stout et.al., 2008; Tierney, 2010; Walklate, 2003; McLaughin & Muncie, 2006.)  Geneettisen perintöä Lombrosion lisäksi tutki Goring. Goring teki tutkimusta kaksosista ja tutkimusten mukaan rikolliset taipumukset kielivät alhaisesta älykkyydestä. Kaksostutkimusten lisäksi hän tutki adoptioita. Adoptio-tutkimusten mukaan sekä geneettisellä perinnöllä että ympäristöllä oli tärkeä rooli. Näiden tekijöiden lisäksi, perinnöllisyys, ympäristö, ruokavalio, vaikea ja välinpitämätön suhde varhaislapsuudessa ovat syinä rikolliseen taipumukseen.

Ongelma kuitenkin on se, että tutkijat eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen mitkä tekijät yksistään aiheuttavat rikollista käyttäytymistä. Lisäksi on edelleen ratkaisematta se, että millä tavalla geneettiset eroavaisuudet todellisuudessa voivat vaikuttaa käyttäytymisen piirteisiin. Vaikka tilastollista näyttöä rikollisen käyttäytymisen ja perinnöllisten tekijöiden välillä jonkin verran löytyy, niin selitykset, joihin ei liity geneettisiä tekijöitä ovat yhä vailla vastauksia. (Jacobs, 2011; Weatherburn, 2001; Walklate, 2003; White & Haines 2004.)

Psykologinen positivismi: Psykologisen positivismin mukaan yksilö on ”tehty” rikolliseksi, hän ei ole syntynyt sellaiseksi. Rikollisuus psykologisessa positivismissa on biologisten ongelmien ulkoisena tai sisäisenä tekijänä, jotka pystytään parantamaan. Rikollinen käyttäytyminen on yhteydessä traumaattiseen kokemukseen (White & Haines, 2004). Eysenck (1952) väitti, että käyttäytymistä voitaisiin selittää psykologisena ja ympäristön vaikutteiden yhdistelmänä. Biologia ei täysin määrää ihmistä, muttei myöskään sosiaaliset olosuhteet. Nykypäivän positivistit eivät näe yksilöitä synnynnäisinä rikollisina, mutta yksilö on altistunut biologisiin ja psykologisiin vaikutteihin, jotka muokkaavat heidän persoonallisuuttaan. Sekä biologisten että ympäristötekijöiden välillä on olemassa elintärkeä suhde (White & Haines, 2004).

Kuten yllä voi havaita, positivismilla on tapana löytää erilaisia korrelaatioita, mutta harvoin jos koskaan, he löytävät välittömiä syitä. Pelkkä korrelaation olemassaolo ei kerro mitään syy-yhteydestä. Lisäksi useat tutkimukset ovat kumottu, koska tutkimuksessa kaikkien muuttujien hallitseminen on osoittautunut kyvyttömäksi. (Stout et.al., 2008; Cohen, 1981; White & Haines, 2004.) Giddens & Duneier & Appelbaum (2005) mukaan rikollisuus biologian tuotteena on enemmän tieteellinen hypoteesi kuin tieteellinen totuus. Lisäksi tutkimukset eivät huomio teosta aiheutuneita seuraamuksia kuten palkkio tai rangaistus (Cohen, 1981) myös yksilön vapaatahto on jäänyt huomioimatta (vertaa klassismiin).

Puutteistaan huolimatta, positivistisen kriminologian vaikutus rikollisuuden tutkimukseen on ollut arvokasta. Positivismi tarjoaa useita hyviä havaintoja rikollisuudesta ja joitakin mahdollisia tekijöitä rikollisuuden syistä kuten henkilön syyntakeettomuudesta. Useat kriminologian katsaukset alkavat positivismin vaikutuksista viittaamiseen (Walklate, 2003; White & Haines, 2004).  Mutta on selvää, että kaikki rikollinen käyttäytyminen ei ole biologisten tekijöiden syitä ja lisäksi biologiset tekijät voivat yksinkertaisesti selittää vain osan rikollisesta käyttäytymisestä. Ajatus siitä, että kaikki yhteiskunnan ongelmat olisivat seurausta synnynnäisitä biologisista tekijöistä, on vähän absurdia ja irrationaalista.

Klassismi

Klassisella kriminologialla on toisenlainen lähestymistapa rikollisuuteen kuin positivismilla. Keskeinen osa klassista teoriaa on oletus ihmisen kykyyn järkeillä sekä laillisuusperiaatteen tiedostaminen. Toisin kuin positivismi, jonka painopiste on rikoksentekijän luonteenpiirteissä ja ominaisuuksissa, klassismi keskittyy päätöksiin ja rikollisen teon suoriin tapahtumiin ja vaikutuksiin. Klassinen näkökannan mukaan, ihmiset ovat oman edun tavoittelijoita, itsekkäitä ja pyyteellisiä yksilöitä. Mitä me teemme meidän henkilökohtaisella kyvyllämme on kysymys meidän henkilökohtaisesta aloitteestamme ja valinnastamme. Klassismi on vapaaehtoinen näkemys ihmisen luonteesta, joka korostaa yksilön omaa valintaa ja vapaata tahtoa. Ihmiset tekevät rationaalisia valintoja siitä tekevätkö rikoksen vai eivät. (Jacobs, 2011; White & Haines, 2004.)

Vapaa tahdon lisäksi, klassismi näkee, että ihmisillä on yhtäläinen kyky järkeillä ja jokaisella meistä on yhtäläiset oikeudet lain edessä. Yhteiskunnan rooli on keskeinen klassisessa teoriassa. Yhteiskunta määrittelee sen mitä pidetään “hyvänä” ja mitä “pahana”. Klassisen teorian lähestymistavassa rikollisuus on tunnistettavissa, sen takia rikoksen tekeminen nähdään vääränä valintana, lain rikkomisena. Ihmiset ovat vastuussa kun he valitsevat tekojaan. He ovat kykeneviä tekemään rationaalisia, laskelmallisia valintoja, sen takia klassisimi keskittyy kuinka yksilöt hyödyntävät tilanteita. Klassismissa korostuu vapaaehtoisuus ja hedonismi, missä mielihyvä on maksimoitu ja kipu on minimoitu, käyttäytymiselle on ominaista mielihyvän etsiminen ja kivun välttäminen, tämä muistuttaa rikollisuuden kustannus-hyötyanalyysiä. Rikoksen teko hyödyttää tekijää jollain tavalla. (Jacobs, 2011; Cohen, 1981; Walklate, 2003; Tierney, 2010; White & Haines, 2004; McLaughin & Muncie, 2006.) Tämän perusteella, klassismin mukaan, jokainen meistä on mahdollinen rikollinen. Teemme tietoisia valintoja tehdessämme rikoksen. Individualismi ja oman edun tavoittelu havainnollistavat hyvin keskeisen syyn sille, miksi jotkut henkilöt syyllistyvät rikokseen.

Kuten yllä nähdään rationaalisuus ja vapaa valinta ovat klassismin perusta sille miksi ihmiset syyllistyvät tai eivät syyllisty rikokseen, mutta tämän kanssa tulee tämän teorian epäkohta. Oikeudenmukaisuus ei toteudu, koska kaikilla ihmisillä, kuten esimerkiksi lapsilla tai henkisesti sairailla ihmisillä, ei ole samanarvoista kykyä järkeillä, ajatella tai päätellä. Toinen keskeinen dilemma on rationaalisuuden käsite. Lakia voi tulkita monella eri tavalla ja osa ihmisistä käyttävät hyväkseen lain sallimia porsaanreikiä. (White & Haines, 2004.) Lisäksi klassismi epäonnistuu ottamaan huomioon yksilön henkilökohtaisia syitä tai olosuhteita, jotka aiheuttavat rikollista käyttäytymistä (Cohen, 1981).

Puutteistaan huolimatta klassismilla on ollut positiivinen vaikutus oikeuslaitokseen. Se on johdonmukaistanut ja tuonut tehokkuutta oikeusjärjestelmään. Lisäksi se tarjoaa mahdollisia metodeja ja keinoja rikollisuuden vähentämiseksi. Klassinen kriminologia uskoo että rikos voidaan minimalisoida ja kontrolloida laki pykälien avulla. (Jacobs, 2011; White & Haines, 2004.) Kaikkein arvokkain anti klassismilta on ollut tarjota vapaa tahto ja vertailemalla rikoksen palkkio-rangaistus seuraamukset. Klassisteille sellainen kriminologian ajattelutapa, jossa vapaa tahto jätetään huomiomatta, pidetään populistisina ajatuksina rikollisuudesta (White & Haines, 2004 p.27).

Positivismi, klassismi, pahoinvointi ja rikollisuus

Positiivisuuden näkökulmasta yksilön käyttäytyminen on biologian, psykologian ja sosiaalisten tekijöiden tuote. Nämä tekijät ovat yksilön kontrollin ulkopuolella ja ulkopuolelta määrättyjä. Mutta onko pahoinvointi henkilön kontrollin ulkopuolella? Joku voisi vastata, että kyllä varsinkin jos pahoinvoinnilla tarkoitetaan masennusta. Kun yksilö on masentunut, hän ei ehkä tee rationaalisia päätöksiä, hän voi olla alttiimpi rikolliselle käyttäytymiselle. Pahoinvointi voidaan mahdollisesti nähdä alttiutena biologiseen poikkeavuuteen.  Mutta onko ehkä tarpeeksi? Varsinkin kun positivismilla on taipumus löytää erilaisia korrelaatioita, mutta harvoin jos koskaan, näillä korrelaatioilla on mitään välitöntä syy-yhteyttä. Vaikkakin pahoinvointi ja rikollisuus korreloisivat, onko näiden kahden välillä kausaalista syy-yhteyttä?

Lisäksi ajatus siitä, että kaikki yhteiskunnan ongelmat ovat tulosta biologisesti synnynnäisistä tekijöistä, on aika absurdi väite. Esimerkiksi jos lähdemme olettamuksesta, että rikollisuus on oire yleisestä pahoinvoinnista, silloin myös oletamme, että pahoinvointi on joko biologinen, psykologinen tai sosiaalisesti rakennettu yksilöihin ja siksi kontrolloi ihmisten käyttäytymistä. Ongelma tässä on se, että kiellämme yksilön tajunnan, ei kaikki rikollisuus ole seurausta biologisista tekijöistä ja lisäksi biologiset tekijät voivat yksinkertaisesti selittää vain osan rikollisesta käyttäytymisestä.

Klassisen kriminologian näkökulma on yksilön vapaa tahto, oletus ihmisen kyvystä järkeillä sekä korostettu hedonismi, jossa nautinto on maksimoitu ja kipu minimoitu. Mitä teemme meidän henkilökohtaisille kyvyillämme on kysymys henkilökohtaisista aloitteista ja valinnoista. Tämän vuoksi jokainen meistä on mahdollinen rikollinen. Me itse valitsemme teemmekö rikoksen vai emme. Mutta voiko tämä olla näin yksinkertaista? Oikeudenmukaisuus kysymyksen mukaan ei. Kaikilla ihmisillä ei ole samanlaista kykyä järkeillä, tämä voi johtuen erilaisista biologisista syistä, kuten psyykkisestä häiriöstä (psykoosi, depressio, mielialahäiriö ja persoonallisuushäiriö kuten esim. psykopatia). Positivistisen ja klassisen kriminologian mukaan rikollisuuden syyt ovat enemmän tai vähemmän spekulointia ja se ei riitä validoiduksi tosiasiaksi. Rikollisuus ei ole seurausta mistään yksittäisestä tekijästä vaan joukosta erilaisia tekijöitä, yhdessä ja erikseen.

Päätelmä

Yksi suurimmista ongelmista rikollisuuden syiden tutkimisessa näyttää olevan kausaliteetin puute. Syy-yhteys kriminologian tutkimuksissa on enemmänkin todennäköinen kuin absoluuttinen. Lisäksi mitään yksittäistä tekijää ei löydy, joka voisi itsestään selittää rikollisuutta ja rikollista käyttäytymistä. Tässä blogikirjoituksessa on tarkasteltu onko rikollisuus oire yleisestä pahoinvoinnista, kriminologian teorioiden positivismin ja klassismin näkökannasta. Klassinen ja positivistinen teoriat ovat kaksi toisistaan eroavaa näkökantaa asiaan. Siinä missä positivistit kieltävät klasssismin idean siitä, että ihmiset ovat itseohjautuvia, klassismi on eri mieltä positivistien "rikolliseksi syntynyt" ajatuksesta. Mutta kaikki rikollisuus ei johdu biologisista tekijöistä tai yksilön vapaasta tahdosta tehdä rikos. Nämä tekijät voivat yksinkertaisesti selittää osan rikollista käyttäytymistä. Koska ei ole olemassa mitään yksittäistä tekijää tai joukkoa tekijöitä, jotka aiheuttavat rikollisuutta ei voida suoraan olettaa tai osoittaa päteväksi väitettä, että rikollisuus yksistään olisi oire yleisestä pahoinvoinnista. On paljon helpompi etsiä syyllisiä rikolliselle käyttäytymiselle, kun oikeasti miettiä mistä käyttäytyminen johtuu. Yleinen pahoinvointi voi lisätä rikollista käyttäytymistä, mutta yleinen pahoinvointi tulisi purkaa muulla keinoin kuin rikollisen käyttäytymisen kautta.

Avainsanat: Rikollisuus, pahoinvointi, kriminologia, positivismi, klassismi

Lähdeluettelo:

Adler, F. & Mueller, G.O.W & Laufer, W. (2006). Criminology (5th ed.). McGraw-Hill Humanities/ Social sciences/Languages.

Cohen, S. (1981). Footprints on the sand: a further report on criminology and the sociology of deviance in Britain. In M. fitzgerald, G. McLennan & J. Pawson (Eds), Crime and society: readings in hstory and theory (pp.220-247). London: Routledge & Kegan Paul. Retrieved from: www.port.ac.uk/library/ebooks

Eysenck, H.J. (1952). The scientific study of personality. London: routledge and Kegan Paul.

Giddens, A. & Duneier, M. & Appelbaum, R. (2005). Sociology (5th ed.). W W Norton & Co inc.

Jacobs, M. (Ed.) (2011). Criminology. (Institute of criminal Justice Studies distance learning unit). Portsmouth: University of Portsmouth.

McLaughin, E., & Munchie, J. (eds) (2006). The Sage dictionary of criminology (2nd ed.). London: Sage. Retrieved from: www.port.ac.uk/library/ebooks

Stout, B., & Yates, J., & Williams, B. (Eds) (2008). Applied criminology. London: sage.

Tierney, J. (2010). Criminology: theory and context (3rd ed.). London: Longman Hall. Retrieved from: www.port.ac.uk/library/ebooks

Walklate, S. (2007). Understanding criminology: current theoretical debates (3rd ed.). Buckingham: Open University Press. Retrieved from: www.port.ac.uk/library/ebooks

Weatherburn, D. (2001). What causes crime? Crime and Justice Bulletin. Number 54. Retrieved from: http://www.cso.nsw.gov.au/lawlink/bocsar/ll_bocsar.nsf/vwFiles/cjb54.pdf/$file/cjb54.pdf

White, R., & Haines, F. (2004). Crime and criminology (3 rd ed.). Melbourne: Oxford University Press.