Perheväkivallan yleisyys

”Työttömyys, viina, kirves ja perhe. Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe..”  (Eppu Normaali, Murheellisten laulujen maa).

Vaikka kyseinen laulu on 1980-luvulta, sen sanat pitävät edelleen paikkansa nykypäivän Suomessa. Uusimman tutkimuksen mukaan Suomi on naisille EU:n toiseksi väkivaltaisin maa (vain Tanska on ensimmäisenä). Jopa 47 % suomalaisista naisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa 15 ikävuoden jälkeen ja viimeksi kuluneen vuoden aikana 10 % suomalaisnaisista on kokenut väkivaltaa (e.g., Helsingin Sanomat, 2014).   Perheväkivalta, erityisesti naisiin kohdistunut väkivalta, ei ole ainoastaan Suomen ongelma vaan maailmanlaajuinen ongelma. Parisuhdeväkivalta tilastojen mukaan vuosittain noin 1.5 miljoonaa naista raiskataan ja/tai fyysisesti pahoinpidellään (Violent towards women, mainittu Tjaden & Thoennes, 2000). Yhdysvalloissa naisia hakataan 15 sekunnin välein, Ruotsissa yksi kuudesta murhasta on miespuolisen kumppanin tekemä, Etelä-Afrikassa, yksi nainen kuolee joka kuudes päivä väkivallan uhrina kumppaninsa toimesta (Nicolson, 2010). Britanniassa 2 naista kuolee nykyisen tai entisen kumppaninsa toimesta (Womens Aid, nd). Maailmanlaajuisesti 40-70 % kaikista naisten murhista tapahtuu parisuhdeväkivallan kautta (WHO 2006; British Crime Survey). Tilastot kertovat karua kieltä perheväkivallan ongelmasta, varsinkin kun ottaa huomioon, että tilastot perheväkivallasta ovat tyypillisesti aliarvioitu, koska uhrit eivät ilmoita kaikkia tapauksia, suurin osa perheväkivaltatapauksista jäävät pimentoon (Nicolson, 2010).

Perheväkivallan määrittely

Perheväkivallalla on lukuisia määritelmiä. Perheväkivalta on määritelty fyysisen, seksuaalisen tai psyykkisen väkivallan käytön muotona tai sen uhkana. Fyysinen väkivalta sisältää muun muassa tönimistä, lyömistä, läpsimistä, kuristamista, silpomista, toisen pakottamista nielemään ei toivottuja aineita, seksuaalista hyväksikäyttöä kuten uhrin vastenmieliseksi kokemaa koskettelua, aihdistelua tai raiskaamista (Nicolson, 2010; Newton, 2001). Fyysinen väkivalta alkaa usein vähitellen, mutta ajan mittaan se yeensä muuttuu vakavammaksi ja voi pahimmassa tapauksessa johtaa uhrin kuolemaan (Mills, 2008). Psyykkinen vakivalta on muodoltaan väkivallan uhkaamista, sanallista aggressiota kuten huutamista, pilkkaamista, vähättelyä, pelottelua, syyttelyä, jatkuvaa nöyryytystä ja uhkaamista lasten huoltajuuden ottamisella. Henkinen väkivalta on psykologisesti haitallisinta uhrille (Nicolson, 2010; Downs & Fisher, 2005; Kurst - Swanger & Petcosky, 2003).

Poliisin interventio Suomessa

Perheväkivalta on maailmanlaajuinen epidemia, jolla on kauaskantoiset seuraukset. Perheväkivalta aiheuttaa kohtuutonta kärsimystä, useita fyysisiä, psykologisia ja sosiaalisia ongelmia (Nicolson, 2010; Downs & Fisher, 2005; Kurst - Swanger & Petcosky, 2003; Walker, 1979, 2000). Fysiologisten, psykologisten ja sosiaalisten ongelmien lisäksi perheväkivalta on kiistatta rikos. Jokaisen tulisi tuntea olonsa turvalliseksi omassa kodissaan. Se on jokaisen perusoikeus. Perheväkivalta on liian laaja aihe tässä kokonaisuudessaan käsiteltäväksi, joten aion tarkastella tässä blogikirjoituksessa poliisin toimia perheväkivallan ehkäisemisessä.

Suomessa kaikki perheen sisäinen väkivalta on nykyään kriminalisoitu pahoinpitelynä ja on virallisen syytteen alaista. Tämä tarkoittaa sitä, että tapauksen tullessa poliisin tietoon se tutkitaan ja saatetaan syyttäjälle syyteharkintaan mahdollista rikossyytettä varten, riippumatta siitä, haluaako väkivallan kohde itse nostaa asiasta syytettä. Uhri ei voi siis enää keskeyttää perheväkivaltajutun tutkintaa. Poliisi vie prosessin aina syyttäjälle ja tarkoituksena on, että perheelle järjestetään apua (Poliisi, n.d.; e.g. iltalehti, 2011).

Useiden tutkimusten mukaan, pakollinen raportointi on tehokas toimenpide perheväkivaltatapauksissa. Tutkimuksissa on tullut ilmi, että pakollinen raportointi suojelee perheitä väkivallalta, vähentää väkivaltarikoksia ja tekee yhteistyön uhrien kanssa helpommaksi (Nicolson, 2010). On myös havaittu, että pakollinen raportointi vaikuttaa väkivallantekijöihin. Heidän käytöksensä uhria kohtaan muuttuu muun muassa niin, että he tunnustavat syyllisyytensä helpommin, koska tietävät, että syyte tullaan joka tapauksessa nostamaan (Corsilles, 1994). Kaiken kaikkiaan pakollinen raportointi antaa uhreille luottamusta tehdä väkivallalle jotain, vaikkakin pakollinen raportointi ei pysty puuttumaan väkivaltaan yleisesti, mutta se siirtää uhrilta vastuun viranomaisille (Erey, 2002; Haggerty nd). Myös suurin osa naisista kannattaa uutta lakia, vaikkakin jotkut naiset uskoivat, että laki hyödyttää muita osapuolia enemmän kuin heitä itseään (Smith , 2000). Ford-ja Regol (1993) totesivat (mainittu Haggerty, nd), että silloin kun uhrit eivät vedä syytettä takaisin heillä on pienempi riski uuteen väkivaltaan verrattuna uhreihin jotka päättivät olla syyttämättä. Kun perheväkivalta kriminalisoidaan, se tarjoaa mahdollisuuden tehdä väärinkäyttäjät vastuuseen teoistaan​​, tämä heijastaa ideologian muutosta, jossa perheväkivalta ei ole vain rikos yksityistä henkilöä kohtaan, vaan se on rikos koko yhteiskuntaa kohtaan (Corsilles, 1994).

Kritiikkiä

Monien tutkimusten mukaan pakollinen raportointi on kuitenkin kiistanalainen. Sen yleisyydestä ja kasvavasta hyväksynnästä huolimatta, on ollut paljon keskustelua muun muassa sen tehokkuudesta ja sen mukanaan tuomista ikävistä sivuvaikutuksista (Corsilles, 1994; Haggerty, n.d). Useimpien tutkimusten mukaan lain muutoksella on ollut ainoastaan rajallinen vaikutus (Erez, 2002). Joidenkin tutkijoiden mukaan pakollinen raportointi itse asiassa toimii uhria vastaan, koska pakollinen raportointi vie uhrilta vallan vaikuttaa tilanteeseen (Haggerty, n.d., Smith, 2000). Pahoinpitelyssä kyse on voima suhteesta uhrin ja tekijän välillä, jossa tekijä kontrolloi uhria (McCue, 2011; Straus, Gelles & Steinmetz, 1981) ja kun uhri ei voi enää hylätä oikeussyytettä, niin tämän katsotaan tavallaan antavan pahoinpitelijöille vallan syyttäjien avulla siirtää kontrollointi oikeussaliin (Corsilles, 1994). Lisäksi kieltämällä uhrilta tilanteeseen vaikuttamisen se voi puolestaan heikentää ja lannistaa uhrin vaikutusmahdollisuuksia ja samalla itsetuntoa ja kontrollin tunnetta (Corsilles, 1994). Pakollinen raportointi voi itsessään tuoda koston riskiä, lisää väkivaltaa ja sen on koettu naisia sortavaksi. Myös pelko poliisin puuttumisesta asiaan voi pitää jotkut perheet loitolla avun hakemisesta (Mills, 1999; Klein 2008; Corsilles, 1994, Haggerty, n.d.).

Yhteenvetoa

Pakollisen raportoinnin puolesta on sekä puolesta että vastaan puhujia. Jotkut tutkimukset osoittavat, että pakollisella raportoinnilla on ollut myönteisiä vaikutuksia perheväkivaltatapauksissa vähentäen väkivaltaa ja suojelee perhettä, toisten tutkimusten mukaan taas pakollinen raportointi tuottaa lisää väkivaltaa, heikentäen uhrin valtaa ja vastuuta ja voi jopa estää uhria raportoimasta. Tutkimukset pakollisesta raportoinnista ja sen seurauksista ovat kiistanalaisia. Paljon kriittisiä kysymyksiä on vielä käsittelemättä. Löytyykö ylipäätänsä syy-yhteyttä pakollisen raportoinnin ja perheväkivalta rikoksen vähenemisessä tai kasvussa? Voiko pakollinen raportointi muuttaa väkivaltatekijän käyttäytymistä? Nämä kysymykset ainakin vaatisivat lisätutkimuksia asiantiimoilta.

Ei ole olemassa helppoja ratkaisuja eikä vastauksia. Vastuu perheväkivallan ehkäisemiseen on meillä kaikilla. Yhteiskunnan antamien signaalien tulee olla selkeitä ja väkivallan tuomitsevia. Lisäksi perheväkivallan osapuolet tarvitsevat riittävän pitkäjänteisen avun ja tuen. Kenenkään ei tule kärsiä omassa kodissaan. Ennaltaehkäisy on parempi kuin korjaaminen. Pakollinen raportointi antaa uhrille luottamusta tehdä väkivallalle jotain ja vastuu siirtyy lainvalvonta viranomaisille. Kuitenkaan poliisit eivät voi yksinään ratkaista ongelmaa, hyvätkään lakipykälät eivät yksinään ratkaise saati hoida perheiden tilanteita.

Avainsanat: perheväkivalta, pakollinen raportointi

Lähteet

British Crime Survey (n.d.). Measuring crime for 25 years. Haettu: http://webarchive.nationalarchives.gov.uk/20110218135832/rds.homeoffice.gov.uk/rds/pdfs07/bcs25.pdf

Corsilles, A. (1994).  Note: no drop policies in the prosecution of domestic violence cases: guarantee to action or dangerous solution. Fordham Law Review, 63, 853-881. Haettu: https://www.ncjrs.gov/App/publications/abstract.aspx?ID=156336

Downs, D.A. & Fisher, J. (2005). Battered women syndrome: tool of justice or false hope in self-defense cases? In Loseke, D.R., Gelles, R.J., and Cavanaugh, M.M. (Eds) Current Controversies of Family Violence. London: Sage, 241-256.  

Erez, E. (2002). “Domestic Violence and the Criminal Justice System: An Overview”. Online Journal of issues in nursing. Vol. 7. No 1, Manuscript 3. Haettu: http://www.nursingworld.org/MainMenuCategories/ANAMarketplace/ANAPeriodicals/OJIN/TableofContents/

Volume72002/No1Jan2002/DomesticViolenceandCriminalJustice.html

e.g. Iltalehti (2011): Uhri ei voi enää keskeyttää perheväkivaltajutun tutkintaa. Haettu: http://www.iltalehti.fi/perhe/2011071514064400_pr.shtml

Haggerty, C. (n.d.). Do Mandatory Arrest and No-drop Prosecution Polices Empower Victims of Domestic Violence. A Methods Proposal. University of North Carolina at Wilmington. Haettu: http://people.uncw.edu/pricej/teaching/methods/candaceproposal.pdf

e.g. Helsingin Sanomat (2014): Tutkimus: Suomi on naisille EU:n toiseksi väkivaltaisin maa. Haettu: http://www.hs.fi/kotimaa/a1393915723624

Klein, A. R., (n.d.). Practical implications of Current Domestic Violence Research Part II: Prosecution. Haettu: https://www.ncjrs.gov/pdffiles1/nij/grants/222320.pdf

Kurst-Swanger, K. & Petcosky, J.L. (2003). Violence in the home. Multidisciplinary Perspectives. New York. Oxford.

McCue, M.L. (2011). Domestic Violence: A reference Handbook. Published Santa Barbara, Calif. : ABC-CLIO 2008. 2nd ed.

Mills, L. G. (1998). Mandatory arrest and prosecution policies for domestic violence. Criminal Justice and Behavior, 25(3), 306-318. Haettu: http://cjb.sagepub.com/content/25/3/306.full.pdf+html

Newton, C.J. MA (2001). Domestic violence: An Overview. Mental Health Journal. Haettu: http://www.findcounseling.com/journal/domestic-violence/

Nicolson, P. (2010). Domestic Violence and Psychology. A critical perspective. East Sussex: Routledge.

Poliisi (n.d.). Perheväkivalta. Haettu: https://www.poliisi.fi/poliisi/home.nsf/pages/E1D5A313E3FBEFD8C2256BC9003A839D?opendocument

Smith, A. (2000) “It’s My Decision, Isn’t It? A research Note on Battered Women’s Perceptions of Mandatory Intervention Laws” Violence against Women Vol. 6(12) 1384-1402. Haettu: http://vaw.sagepub.com/content/6/12/1384.full.pdf+html

Straus, M.A., Gelles, R.J. & Steinmetz, S. (1981). Behind Closed Doors: Violence in the American Family. New York: Anchor Press.

Tjaden, P. & Thoennes, N. (2000). Prevalence and consequences of male-to-female and female-to-male intimate partner violence as measured by the National Violence Against Women Survey. Violence against Women 6(2): 142-161. Haettu: http://vaw.sagepub.com/content/6/2/142.abstract

Walker, L.E. (1979). The Battered Woman. New York: Harper and Row.

Walker, L.E. (2000). Battered women Syndrome. New York. NY: springer Publishing

WHO (2006). WHO Multi-Country study on Women’s Health and domestic Violence against Women. Geneva: World Health Organization. Haettu: http://www.who.int/gender/violence/who_multicountry_study/en/

Women’s Aid (n.d.). Until women and children are safe. Haettu: http://www.womensaid.org.uk/domestic_violence_topic.asp?section=0001000100220036